maanantai 16. lokakuuta 2017

Alla vaahterapuun

Kesä tuli ja kesä meni ja nyt on taas yksi kivoimmista vuodenajoista; syksy.
Tähän mennessä mulla on ollut jo yksi kokonainen jakso ja toinenkin on jo melkein puolivälissä.  Olen siis tosiaan Tampereen lyseon lukiossa eli Rellussa IB-linjalla. Vaikka syksy on vasta puolessa välissä, olen jo kerennyt saada mahtavia uutisia: pääsin nimittäin vaihto-oppilaaksi Ranskaan! Olen tästä tosi innoissani ja ajankohtana on vuoden 2018 syyskuu, joten postausta on varmasti vielä tulossa tästä aiheesta! Hain AFS:sän kautta ja vaihtoehtomaina olivat Ranska, ranskankielinen Belgia ja Alankomaat. Olen halunnut vaihtoon aina ala-asteelta lähtien ja tämä todellakin täyttää kaikki unelmat!

Kerrankin olin ajoissa liikkeellä ja sain hieman syksyisiä kuvia otettua pihalla. Meillä on pihassa parikin vaahteraa ja ne on näin syksyisin kyllä aivan upeen näköisiä! Käytiin myös tässä illalla reilun tunnin ajelulla metsässä, jos oltaisiin hirviä nähty. Ei nähty hirviä mutta kameraan sattui fasaani ja peura sekä pari ihan siedettävän näköistä "maisemakuvaa". Mulla tosin kamerana todella vanha Canon EOS550 ja putkena oli joku sen mukana tullut pitkä (huono sekin, mutta kelpaa tälläiselle amatöörien amatöörille).






keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Mitä jos?

Seuraava teksti sisältää voimakkaasti yleistäviä stereotypioita ja jonkin verran ei niin siistiä kielenkäyttöä sekä itsekriittisyyttä.

Jokainen haluaa löytää jonkun jonka kanssa viettää loppuelämä. Joku jonka vieressä on hyvä olla. Kaikki unelmoivat siitä. Ei kulu päivääkään, ettenkö itse miettisi sitä. 

Läheisyys on asia, jota jokainen kaipaa. Se on luonnollinen tarve. Se on jokaiselle erilaista, joku kaipaa fyysistä kosketusta, jollekkin riittää se, että toinen kuuntelee ja on läsnä. Läheisyys tuo turvaa ja lohdutusta.

Aina kuulee, että olen vielä niin nuori, ettei minun tarvitse huolehtia vielä sellaisesta. Näinhän se onkin. Hyvällä todennäköisyydellä elämää on edessä ainakin 60 vuotta. Siinä ajassa kerkeää vaikka mitä. Paniikkiin ei siis ole syytä. Silti se nakertava ajatus "Mitä jos", on kokoajan takaraivossa.

Nykymaailmassa, kaiken tämän länsimaisen kauneuden tuputuksen keskellä, ihmisen on vaikea olla itsevarma omasta ulkonäöstään. Kauneusstandardit nousevat kokoajan. Omat vaatimuksemme toisia kohtaan nousevat ja heidän vaatimukset meitä kohtaan nousevat. Kohta kukaan ei kelpaa enää kenellekkään. Tarvitsee olla instakulmat ja tietty sävy blondista, iso perse mutta ohuet jalat ja tietysti tiimalasivyötärö. Samaan aikaan kun valitamme nousevista vaatimuksista, huomaamatta nostamme vaatimuksia itsekin. Täytyy olla lyhyet hiukset, mieluiten brunetit, vihreät silmät, hyväpalkkainen ammatti, treenattu muttei mikään kehonrakentaja. Tottakai jokaisella on omat mieltymyksensä ja tyyppinsä ja kaikki eivät miellytä kaikkia. 

Olen itse hyvin epävarma ulkonäöstäni. Olen kiitollinen siitä, että omistan silmälasit, ne pelastavat edes jonkinverran aamuisin. Tiedän ja myönnän sen, että kuulun alempaan "kastiin", kun puhutaan kauneudesta nykystandardeilla. Minulla ei ole blondeja hiuksia, en omista instakulmia (saatika osaisin meikata) ja minulla ei todellakaan ole isoa tai hyvää persettä. Reisistä löytyy selluliittia vaikka muille jakaa ja vyötärössäkään ei kehumista ole. 
Kehopositiivisuus on hieno ja nouseva puheenaihe ja siitä aika ajoin saakin voimaa ja jaksamista. Kuitenkin samaan aikaan kaikenlaiset Kardashianit ja muut julkimot saavat huomiota juuri edellämainituista aspekteista. Epävarmuus kalvaa, en uskalla ottaa ohjia omiin käsiini ja tehdä aloitteita. Kerran kun on ignoorattu, jätetty huomioitta, ajatukset karkaavat aina. "En ole tarpeeksi kaunis", "Hänellä on valinnanvaraa, miksi minä kiinnostaisin häntä". Täytyisi olla strong indepedent woman ja jättää moiset ajatukset taakse, mutta se ei todellakaan ole helppoa. Täytyisi hyväksyä, että no tälläkertaa ei onnistanut, kyllä niitä miehiä/naisia menee ja tulee. Voin myöntää ettei se onnistu minulta.

Nyt pääsemme tähän jossitteluun, johon vastaus on aina se ainainen "olet vielä nuori, ei sinulla ole hätää". Mitä jos kaikesta huolimatta, vaikka kuinka olisi elämää edessä, löydän itseni yksin viidenkymmenen vuoden päästä? Mitä jos kuulun siihen pieneen vähemmistöön, joka ei koskaan löydä ihmistä rinnalleen? Mitä jos tulen olemaan se "crazy cat lady", joka kaikki vitsailevat tulevaisuudessa olevansa, vaikka heidän mahdollisuutensa "rakkausmarkkinoilla" on paljon paremmat? Mitä jos sittenkin en löydä ketään? Mitä teen silloin?

-Sara